Arkku- ja tuhkahautauksen historiaa
Arkkuhautauksen historiaa
Arkkuhautausta kutsutaan perinteiseksi hautaustavaksi. Sille on syynsä, sillä todistetusti arkkuhautaus on ollut käytössä ihmiskunnan kehittyneempien kulttuurien koko olemassaolon ajan. Yhteisöjen asetuttua pysyvästi tietylle alueelle, on syntynyt tarve kehittää järkevä ja kunnioittava tapa haudata vainajat. Joissakin yhteisöissä arkkuun hautaaminen oli pitkään vain ylempiarvoisten ihmisten etuoikeus, mutta laajeni ajan myötä kaiken kansan piiriin.
Muinaiset suomalaisetkin ovat käyttäneet pitkään arkkuja vainajien hautauksessa. Hautaa pidettiin vainajan kotina, ja arkkuun pakattiin mukaan tarpeellisia tavaroita ja koruja. Arkut antavat tärkeää tietoa tutkijoille siitä, mitkä asiat ovat olleet merkityksellisiä sen aikaisille ihmisille. Kristinuskon saapuminen Suomen alueelle näkyy hautalöydöksissä esineiden vähentymisenä. Uskonnolla on ollut aina suuri vaikutus hautaustapoihin: kun aikaisemmin hautauspaikkana saattoi toimia kaunis luontokohde, keskiajalla luterilaisuuden myötä vainajat alettiin haudata kirkkojen hautausmaille.
Varhaisimmat versiot ruumisarkuista ovat kivistä ladottuja paasiarkkuja. Niiden seuraajia ovat puusta valmistetut kehykset, joissa oli jo jonkinlainen pohja ja kansi. Vuosisatojen kuluessa arkkujen muoto kehittyi ja niitä alettiin maalata ja verhoilla. Siinä missä alkuun ruumisarkut valmistettiin oman kylän toimesta, nykyisen kaltainen ammattimainen arkkujen valmistus vauhditti valikoiman monipuolistumista.
Aikaisemmin vainajan ruumisarkku tehtiin omassa talossa tai teetätettiin kylän puusepällä. Osa puusepistä alkoi myöhemmin keskittää toimintaansa pelkästään arkkujen valmistamiseen. Näistä verstaista kehittyi myöhemmin nykyiset hautaustoimistot, jotka ottavat hoitaakseen kaikki hautaukseen liittyvät järjestelyt.
Vanhoissa kirkoissa vieraillessa on saattanut huomata, että aikoinaan vainajia haudattiin kirkon lattialankkujen alle. Tämä tapa on perustunut siihen, että mitä lähempänä kirkkoa hautapaikka on, sitä paremmassa turvassa vainajien sielujen uskottiin olevan. Paras ja tietysti kallein paikka on siis ollut kirkon katon alla ja seuraavaksi parhaat kirkon välittömässä läheisyydessä eikä rauhattomalla hautausmaalla, jossa saattoivat kotieläimetkin laiduntaa ja kaivella maata.
Tuhkauksen historiaa
Tuhkahautauksella on pitkät ja monitahoiset juuret ympäri maailman. Eri kulttuurien ja uskontojen piirissä tuhkaus on koettu aikojen kuluessa hyvin eri tavoin: joissakin piireissä se on ollut yleinen ja suosittu tapa, kun taas toisissa sitä on vieroksuttu tai jopa kielletty toteuttamasta. Negatiivista kaikua tuhkaukseen on tuonut sen käyttö poikkeusolosuhteissa, kuten nälänhätien ja kulkutautien aikaan, tai rangaistuskeinona rikollisille. Nykyisen kaltainen tuhkahautaus on kuitenkin kaukana entisaikojen tavoista. Tänä päivänä tuhkausta pidetään ympäri maailman kauniina ja eettisenä, vainajaa kunnioittavana hautaustapana.
Euroopassa tuhkahautausta alettiin järjestelmällisesti kehittää 1800-luvulla. Hautausmaiden laajentaminen alkoi tuottaa haasteita ja sen lisäksi tieto tautien tartuntamekanismeista alkoi lisääntyä. Tuhkausta alettiin pitää monella tapaa käytännöllisenä hautaustapana, ja siitä haluttiin kehittää vainajaa kunnioittava, eettinen ja ympäristöystävällinen toimitus. Vuosisadan lopulla rakennettiin ensimmäiset uunit pelkästään tuhkausta varten.
Suomen alueella on tehty varhaisimpia löydöksiä vainajien polttohautauksesta kivikaudelta lähtien. Pronssikaudella valmistetut keraamiset uunit vauhdittivat tuhkauksen laajempaa käyttöä. Näistä lähtökohdista edettiin vuosituhansien yli niin, että hautaustapoina toimivat rinnakkain arkkuhautaus ja tuhkaus. 1800-luvun eurooppalainen tuhkauksen järjestelmällinen kehitys levisi myös Suomeen. Maamme ensimmäinen krematorio aloitti toimintansa vuonna 1926 Hietaniemessä. Nykyään krematorioita on maassamme yli kaksikymmentä ja tuhkaus hautaustapana yleistyy jatkuvasti.